Sanoja sanoista

(”words poetry forest wisdom deep lanscape water hill”). Itse teksti on kummunnut minun sisältäni.
Sanoja ei lopulta tarvita erityisen monia.
Ihan alussakin niitä oli vain yksi – ja se riitti varsin hyvin.
Se oli se alkusana, joka liikkui vetten yllä
Se joka täytti tyhjyyden luomisen ekstaasilla, autuuden värähtelyllä
ja antoi kaikkien moninaisten sanojen versota itsestään
luoden suuntia, painoja, ominaisuuksia, merkkejä – asioiden alkuja
Uusia sanoja syntyy yhä keskuuteemme
pakottamatta, aivan itsestään
mikä on sinänsä upeaa, kaunista, elämänmyötäistä…
mutta ei mitenkään välttämätöntä tai pakollista.
Toisaalta ihmiselle, eli sinulle ja minulle
on olemassa hyvin tärkeitä, lähestulkoon välttämättömiä sanoja.
Nämä sanat nukkuvat sisällämme,
ovat joko kylminä horroksessa tai koviksi kuivuneita.
Näiden joukossa on vanhoja,
jo päättyneiden elämien sanoja,
ehkä isältä tai äidiltä jääneitä,
tai jo heitä aiemmin täällä olleiden.
Ne sanat kuuluivat muille,
mutta sanomattomina välittyivät sinulle
asettuivat sinun sisääsi
taakaksi tai kenties mahdollisuudeksi.
Ja sisälläsi on syntymättömiä sanojen siemeniä tai alkioita,
joiden on ajallaan tehtävänä luoda Uusi Maailma
– eikä mitenkään vertauskuvana vaan konkreettisesti.
Ei vähätellä tätä yhtään!
Se mitä tänään sinä sanot tai jätät sanomatta,
on huomisen olemassa olevaa, luotua maailmaa
osa silloisen todellisuuden rakennekudosta.
Meissä kaikissa on sanomattomia sanoja,
jotka konkreettisesti kuristavat, ahdistavat, rajoittavat,
pitävät meitä jumissa kärsimyksen ahtaassa aitauksessa.
Mutta toden totta,
totuudelliset sanat ovatkin joskus vaarallisia!
Kaikista pelottavinta saattaakin olla syvimmän sisimpänsä ilmaiseminen,
niin että toiset sen kuulevat.
Riskit ovat välillä aivan käsittämättömän tuntuisia:
hylkääminen, väkivalta, nöyryytys ja naurunalaiseksi joutuminen
tai mikä pahinta: tyhjä hiljaisuus
ilmeetön tai poispäin suunnattu katse.
-Avasin sisimpäni, mutta minua ei kuunneltu.
(Katumus, häpeä, yksinäisyys, olemattomuus, tuska)
Niinpä: riskit ovat suuret,
lähes mahdottoman suuret.
Minä ymmärrän tämän.
Vaikka jotkin osat minussa pelkäävät häpäisyä ja arvostelua, sanon silti:
Totuus asuu sisässäsi, kehossasi, mielessäsi, juuri tässä näin.
Se totuus on sanoitettavissa, mutta se on myös vaiennettavissa
– ainakin väliaikaisesti.
-Kun olen tässä seurassasi, minussa herää halua.
-Kun tulet noin lähelle, minussa herää vihaa ja inhoa.
-Tunnen itseni juuri nyt voimattomaksi ja epätoivoiseksi.
-Rakkaudenosoituksesi saa minut kokemaan niin suurta pelkoa,
että tukahdutan oman kiintymykseni.
Tulevatko nämä sanotuksi, vai jäävätkö ne sisällesi?
Mitä siitä seuraa?
Vaikka minulla ei ole tähän auktoriteettia tai edes lupaa, kirjoitan:
Sano se tai vaikka jotain siitä ääneen tänään.
Sano se läheisellesi tai tuttavallesi, sille jonka se tulisi kuulla
Tai jos et voi sitä tehdä,
sano se peilikuvallesi!
tai
mutise se metsälle
kailota kukkuloille
kuiskaa kuruun
juonna joelle
tuuttaa taivahalle!
Älä verhoa tosia sanoja valheellisten sanojen tekokuituun.
Ne sanat eivät sinua vaateta pitkään,
eivät ne lämmitä talven yli.
Ja kyllä, kyllä, kyllä vain:
lopulta käy niin, että kaikki miljardit sanat palaavat lähteellensä
sulautuvat taas yhdeksi isoksi ääneksi
eikä silloin päivitellä, että sanoja oli liikaa tai liian vähän
pohdiskella piirissä että se optometristi oli liikaa, kyllä optikko olisi riittänyt
tai että miksi emme kehittäneet räyspenuoidia, kun oli vielä mahdollisuus
…Silloin kun on muutenkin kielenkantimissa pitelemistä.
Mutta ennen tätä Suurta Sanojen Paluuta
jokainen sanottu sana on merkitsevä
maailman luomisen ja tarvittavan muutoksen instrumentti
Se pieninkin ‘älä’ tai ‘joo’.
Vai mitä sinä sanot?
(Kun kirjoitan tätä mitä kirjoitan,
sydämeni on rakkaudesta herkkänä,
kurkkuni on surusta ja kaipauksesta karhea,
silmiini nousee kyyneliä.
Jalassa ja lantiossa on kivuliaita tuntemuksia,
lantio lähtee viettämään oikealle ja kehon tasapaino muuttuu toispuoleisuudeksi
Tunnen alavartalossani sanojen joukkioita, jotka tahtovat lähteä liikkeelle ja nousta minusta ihmisten ilmoille.)