HÄPEÄ – MINUN TARINANI, osa 2

Osa elämässäni kokemastani häpeästä on sisältänyt kokemusta arvottomuudesta ja huonommuudesta ja siitä etten ole rakkauden arvoinen. Ja jos en koe sitä, en myöskään osaa pyytää tarpeitani täytettäväksi tai en ehkä edes tunnista tarpeitani. Pyytäminen on yhä vaikea ajoittain, ja koen että siinä on taustalla myös jonkinlainen suomalaisen kulttuurin erityisyys: pitäisi pärjätä lähtökohtaisesti itse, eikä ”häiritä” muita toiveillaan.

HÄPEÄÄ OSAAMISEEN JA TAITOIHIN LIITTYEN

Toinen puoli kokemastani häpeästä liittyy toimijuuteeni, taitoihini, kyvykkyyteeni. Tätä tarkastelen jossain määrin sukupuolittuneena häpeänä, eli koen miehen malliin liittyvän odotuksen teknisestä taituruudesta ja sen olevan jossain määrin ”miehen mitta”. Uskon kuitenkin, että tähän liittyy myös jotain sukupuoliroolien yli yleistettäviä puolia.

Kyvyttömyyden häpeään liittyen muistan elävästi, kuinka musertavaa se oli kun ala-asteen luokanopettajani antoi minulle seiskaa ja kutosta todistukseen teknisestä työstä. Muuten olin ala-asteella kasin-ysin oppilas. Nämä heikot numerot syöpyivät sisimpääni lähtemättömästi ja kyseenalaistamaton tulkintani oli, että minä en lähtökohtaisesti osaa teknisiä asioita.

Tämän uskomuksen varjo on kulkenut mukanani pitkälle aikuiselämään asti. Kenties siksi olen usein vältellyt esimerkiksi pyörän korjaamista, simppeleitäkin kotona tehtäviä korjaustöitä ja lähes kaikenlaisia autoon liittyviä teknisiä pulmia. (Jo pelkästään auton vieminen korjaamolle on herättänyt häpeää, ”kun en osaa itse korjata autoani”!) Jos välttely ei ole ollut mahdollista, pahimmillaan reaktioni näissä hommissa on ollut silmänräpäyksessä nollasta sataan sinkoutuva turhautunut raivo. Tämä raivo on osoittautunut tarkemmassa tutkiskelussa liittyvän osaamattomuuden uskomuksen aktivoitumiseen. Uskomus on ollut niin kivulias, että on tarvittu voimakas raivon tunne peittämään kipua.

LUOVUUTEEN JA TAITEELLISUUTEEN LIITTYVÄ HÄPEÄ

Surullisinta on kuitenkin, että uskomus omasta kyvyttömyydestä ja mahdottomuudesta kehittyä, on myös yleistynyt esimerkiksi musiikin saralle, joka on minulle rakas harrastus ja jossain määrin kutsumuskin. Siinä missä syystä tai toisesta minulla on ollut luottamusta luoviin kykyihini esimerkiksi kirjoittamisen ja lauluntekoon liittyen, kun siirrytään teknisempiin taitoihin, jotka musiikissa kehittymiseen välttämättä liittyvät, itseluottamukseni on tipahtanut.

Kyvyttömyyden häpeä ja siihen liittyvä itsekritiikki eivät suostu näkemään sitä tosiasiaa, että kaikessa on mahdollista kehittyä, kunhan harjoittelee säännöllisesti.

Tämä häpeä juontaa juurensa yläasteaikoihin, kun aloitin kitaransoiton harrastuksen. Soitin klassista kitaraa n. kuusi vuotta musiikkiopistossa ja tuona aikana suoritin musiikin perustutkinnon kiitettävin arvosanoin. Tämä ei kuitenkaan estänyt häpeäminuuttani pitämästä itseäni täysin osaamattomana. Kavereitteni joukossa oli nimittäin taitavampia tyyppejä, ja nimenomaan sähkökitaristeja eli aitoja rokkareita ja cooleja tyyppejä, joita laajalti ihailtiin ja jotka perustivat ensimmäisiä bändejään ja keikkailivat nuorisotaloilla ym. Minä seisoin yleisön joukossa, ihailin ja kadehdin noita tyyppejä ja samalla koin musertavaa huonommuutta, enkä mitenkään voinut uskoa että milloinkaan pystyisin mihinkään sellaiseen mihin he pystyivät. Klassista kitaraa pidin nössönä ja sen soittamisessa kertyneitä taitojani toisarvoisina ja vähäisinä.

Seuraavat yli 15 vuotta lähinnä välttelin taiteellisia ja musikaalisia puoliani ja pakenin riittämättömyyden kokemuksiani monenlaisille kiertoreiteille. Hain validaatiota muilta ihmisiltä, erityisesti naisilta, laitoin pitkään suurimman osan fokuksestani villiin ja vapaaseen bile-elämään, enkä uskaltanut kohdata haaveitani liittyen musiikin tekoon. Sama riittämättömyyden kokemus ja välttely on liittynyt suurempien kirjoitustöiden toteuttamiseen, joista kuitenkin itseltänikin salaa olen unelmoinut lukioikäisestä lähtien.

HÄPEÄ KUKOISTAA VERTAILUSSA:

Tästä osasta tarinaani voimme nostaa esiin hyvin keskeisen häpeään liittyvän pointin: häpeä kasvaa ja kukoistaa vertailussa. Vertailu pitää itseluottamuksen pohjamudissa, koska teemme sitä yleensä hyvin epäreiluin perustein: vertailemme itseämme lähtökohtaisesti menestyneempiin ihmisiin (emmekä esimerkiksi kanssamme samassa vaiheessa oleviin) ja nimenomaan sellaisiin ihmisiin, jotka ovat kenties tehneet työtä menestyksensä eteen jo vuosikymmeniä!

Lisäksi vertailu saa meidät sivuuttamaan sen, että meillä on omat uniikit lahjamme ja oma tyylimme. Jos en ole sormiltani nopea kitaristi, saatan pysyä hyvin rytmissä. Jos en kirjoita hyvää proosaa, saatan kirjoittaa erinomaista laululyriikkaa. Jos en osaa laulaa kovaa ja korkealta, saatan tulkita upeasti herkempiä biisejä.

Häpeän täyttämä vertailu ei näe tätä: se näkee vain sen, missä olemme huonompia kuin muut ja sen myötä totaalisen riittämättömiä omana itsenämme. Sen varaan on vaikea rakentaa edistymistä tai menestystä.

Mutta palataan takaisin tarinaan…

Vuonna 2017 jotain ihmeellistä tapahtui (häpeä taisi ottaa torkut) ja aloin jonkin vastustamattoman voiman ansiosta tekemään biisejä, enkä välittänyt siitä mitä häpeäni väitti. Niistä tuli oikeasti monipuolisia ja oivaltavia niin musiikillisesti kuin lyyrisestikin! Perustin tuolloin myös bändin ja aloin keikkailla niin bändin kanssa kuin soolonakin silloin tällöin. Olemme bändini kanssa julkaisseet pari EP:tä ja soolona olen julkaissut yhden.

Viimeisenä parina – kolmena vuotena häpeä on kuitenkin palannut enemmän kuvioihin. (Toisaalta sanotaan, että häpeä on artistin työssä aina jollain tavalla läsnä.) Ehkä se, että jokin uskomaton nousukiito maailmanmenestykseen ei tullutkaan noiden ensimmäisten julkaisujen myötä, pisti minulle henkistä takapakkia.

Tuo häpeä on monimutkainen kudelma erilaisia ulottuvuuksia, jota on vaikea pukea sanoiksi, mutta siihen liittyy ainakin perfektionismia (pitäisi olla jo tosi taitava ja jos ei ole niin ei kannata tehdä mitään), näkyväksi tulemisen ja esilläolon pelkoa (mikä minä olen viemään muilta tilaa? Mitä jos minut lytätään täysin?) ja ihan vain silkkaa lamauttavaa voimattomuutta, kun olisi aika edistää taiteellisia projekteja. Lisäksi on ylipäätään vaikeaa oikeuttaa itsellensä luova työskentely, kun on kasvanut malliin, että ”oikea työ” on jotain muuta.

PYHÄ PÄÄTÖS

Mutta: olen tehnyt pyhän päätöksen jatkaa minulle sopivan kokoisin askelin hamaan tappiin asti taiteilijan polkua. Samalla olen tehnyt pyhän päätöksen kohdata häpeääni pala kerrallaan. Kun sitouduin omaan luovaan ja taiteelliseen puoleeni, sitouduin samalla syvemmin itseeni – se on kuitenkin hyvin henkilökohtainen, tärkeä ja herkkä osa minussa, ja siksi myös häpeän hyökkäyksille altis.

Käytännössä kuljen sitoumuksissani tänä keväänä eteenpäin niin, että tällä hetkellä minulla on kaksi single-projektia meneillään, toinen soolona ja toisen bändini kanssa. Molemmat biisit ovat hienoja ja sielukkaita kipaleita ja olen iloinen että niitä nyt ollaan saattelemassa maailmaan. Olen myös valinnut laittaa aikaani näihin musiikkiproggiksiin, vaikka niistä ei olekaan luvassa suoraa taloudellista hyötyä.

Entä se osaaminen / osaamattomuus sitten? Tosiasiahan on se, että taidot kertyvät pikku hiljaa matkan varrella. Jos vertaa siihen, missä olin vaikkapa vuonna 2017, olen kehittynyt ja kypsynyt merkittävästi musiikintekijänä.

Olen myös ymmärtänyt, ja ottanut todesta sen, että luovassa työssä tarvitsemme erityisen paljon tukea ja sparrausta muilta! Jos yritämme ainoastaan yksin puurtaa jotain projektia, jota kukaan ei ole meiltä pyytänyt tai tilannut eikä kukaan siitä meille maksa, pelkästään tällaisten olosuhteiden vuoksi on todella helppo antaa periksi kesken kaiken.

Olisipa mukava kuulla myös sinun tarinaasi: olenko osaamattomuuden uskomuksen häpeän kanssa yksin, vai löytyykö kohtalotovereita? Mikä on sinun kasvupolkusi häpeän kanssa ja missä olet juuri nyt?

LOPUKSI:

Koska olen tehnyt jo pitkän matkan tämän rakkaan seuralaiseni Herra Häpeän kanssa, oppinut tuntemaan hänen luonnetta ja löytänyt keinoja päästä hänen rautaisesta valtakunnastaan vapaammille laitumille… aion tukea ja auttaa enenevässä määrin myös muita häpeänsä kanssa kamppailevia ihmiseläimiä.

Tänä keväänä on ilmestymässä häpeästä irtautumiseen ja oman toimijuuden löytämiseen fokusoitunut valmennus! Ilmoittelen siitä lisää täällä nettisivuillani ja Instagramissa: @msavander.

Loppuun vielä tänään kirjoittamani runo:

KEVÄTPÄIVÄN TASAUKSEN RUNO

On kevät ja kirjoittamisen aika.

Säveltämisen aika.

Sävelet ja sanat sulavat sielustani

käsieni ja kurkkuni uomia pitkin

maahan ja ilmaan,

kaikkialle minne niitä kutsutaan.

Mitään ei tarvitse tehdä,

paitsi asettua itsensä tasolle.

Ja kun on itsensä tasolla,

on toisten tasolla.

Hurmioituneet fantasiat vallasta kyllä nostavat meitä

milloin mihinkin hienoihin saleihin, yläluokkaan, ihmiskunnan kermaan.

Ja pelot, nuo muodottomat nihkeät alastomat varjot

alentavat meitä homeisiin kellareihin ja lokalampiin, ihmisnilviäisiksi.

Mutta siinä keskellä on oikea ihmisen paikka, jossa levätä.

Sydämen sykkeen kohdilla,

pään ja lantion puolivälissä,

tekemisen ja lepäämisen rannassa

missä taivaan tieto ja eläimen voima

muotoutuvat hengittäväksi yhteisteokseksi,

siellä me olemme, yhdessä – tänäänkin.