Häpeä – Minun tarinani.

Olen päättänyt auttaa ihmisiä häpeän kahleista kohti rohkeampaa itsensä toteuttamista. Tarjoan valmennusta aiheeseen liittyen ja lisäksi minulta on tulossa verkkokurssi aiheesta.

Omasta häpeämatkastani voisin kirjoittaa helposti romaanin, mutta mennään nyt somen ehdoilla napakasti.

Muistan, että jo ennen kouluun menoa koin häpeää monista asioista. Häpeä sai minut peittelemään ja valehtelemaan. Häpesin mm. elintasoamme ja kotiamme, joka ei mielestäni ollut riittävän komea. Häpesin myös, että meillä ei ollut televisiota ja valehtelin tästä mm. päivähoidon tädille pitkän aikaa, kunnes siskoni paljasti totuuden.

Koulussa häpesin yhä television puutetta ja yritin ottaa osaa kaverien keskusteluihin tv-sarjoista, joita en ollut koskaan nähnyt, ettei salaisuus paljastuisi. Häpesin perheemme uskonnollisuutta ja tein kaikkeni, ettei se paljastuisi muille. Häpesin sitä, että minulle ei hankittu uusia nappiksia ja sen vuoksi lykkäsin jalkapalloharrastuksen aloittamista vuodella.

Häpeä sai minut salaamaan asioita itsestäni ja taustastani ja näin piilottamani häpeä-minä ja ulospäin esittämäni julki-minä alkoivat eriytyä toisistaan. Heiveröinen itsetuntoni näkyi jo ala-asteella vaihtelevina hybristisen ylpeyden/ylimielisyyden ja alemmuudentuntoisuuden olotiloina.

Ala-yläasteen välisenä kesänä isäni parturoi jakaukseeni vahingossa kiusallisen kolon. Häpesin tukkaani niin paljon, että vetäydyin täysin yhteydestä kaikkien kaverieni kanssa koko kesän ajan, minkä seurauksena syksyllä yläasteen alkaessa olin menettänyt yhteyden ja statuksen kaverien silmissä. Yläasteella minusta tuli ulkopuolinen ja yksinäinen yläasteen ajaksi. Koin paljon huonommuutta. Keskityin kouluun ja hyvä koulumenestykseni oli itsetuntoni keskeisin buustaaja. Myöhemmin, jos menestystä ei tullut niin helposti, ajauduin helposti täydellisen riittämättömyyden kokemukseen.

Yläasteella ensin m*sturbointi ja myöhemmin alkoholin käyttö ja tupakointi kehittyivät strategioikseni suojautua häpeän tunteen kokemiselta. Juopotellessani sain myös hyväksyntää ja kavereita, kun olin rohkeampi ja sosiaalisempi. Nämä suojautumisen keinot, eli s*ksi ja päihteet tulivat lähes kahdeksi vuosikymmeneksi minun ja häpeäni väliin. Addiktoiduin niihin, koska niiden tuoma stimulaatio piilotti häpeän, hetkeksi. Ja se riitti.

Yliopistossa alkoholi oli lähes aina mukana uusissa sosiaalisissa tilanteissa. Selvin päin olin epävarma ja ujo. Pääfokus elämässäni oli juhlimisessa ja sekavissa ihmissuhteissa, koska siinä ympäristössä koin olevani elossa! Loin itselleni raikulipojan ja naistenmiehen identiteetin, josta koin jonkinlaista epämääräistä ylpeyttä. Työelämäni alkaessa juhlimiseni väheni, mutta addiktoiduin sen sijaan harrastuksiin ja töihin. En ollut valmis kohtaamaan syvälle piilotettua arvottomuutta, minkä vuoksi välttelin rakkaussuhteissani sitoutumista ja pidin parempana vaihtoehtona lyhytaikaisia tapailusuhteita. Ihastumisista ja valloituksista sain aina kiksit, enkä ollut valmis luopumaan tästä addiktion muodostani. Tai aina edes nähnyt sitä addiktiona.

(Vuonna 2011 löysin joogan ja meditaation, jotka alkoivat hitaasti luoda elämääni henkistä viitekehystä, joka auttoi vaikeiden kokemusten käsittelyn ja kääntää alaspäin suuntautuvan spiraalin kohti pikku hiljaa kohti kasvua. Häpeän ytimien kohtaaminen on kuitenkin odottanut lähemmäksi nykyhetkiä.)

Vuonna 2018 sairastuin burnoutiin ja jäin tauolle psykologin työstäni. Olin elänyt suorittamiskeskeistä elämää, jossa työ ja harrastukset täyttivät kalenterini, enkä omilta vaatimuksiltani osannut kuunnella omaa sisäistä ääntäni tai huolehtia tarpeistani. Psykologin työssä olin vuosikausia kannatellut, kuunnellut ja auttanut muita, mutta omat syvemmät tarpeeni sivuutin automaattisesti ja tiedostamattomasti.  Samana kesänä kun jouduin burnouttiin, rakastuin ja aloitin parisuhteen, mutta masennukseni ja ahdistukseni sai minut eroamaan suhteesta. Tässä vaiheessa häpeä alkoi oireilla enenevässä määrin psyykkisesti ahdistuksena ja masennuksena.

Vuodesta 2019 lähtien olen monella tavalla palauttanut yhteyttä sieluuni ja minuuteeni. Olen integroinut aiemmin hukkaamiani ja hylkäämiäni osia. Olen osallistunut pitkiin kasvukursseihin ja kouluttautunut tantraohjaajaksi. Tantra on antanut minulle menetelmiä käsitellä haastaviakin sisäisiä teemoja, mm. häpeää. Olen lisäksi päässyt osaksi henkistä yhteisöä, jossa on turvallisempaa näyttää autenttista minuutta ja haavoittuvaa keskeneräisyyttä. Olen myös aikoinaan käynyt kolmen vuoden psykoterapia-prosessin.

Vuonna 2021 elämääni siunattiin rakkaudella. Olen ollut parisuhteessa siitä lähtien, ensimmäistä kertaa elämässäni näin pitkään. Parisuhteen näen kaikkein merkittävimpänä minua eheyttäneenä tekijänä. Parisuhde oli kuitenkin mahdollinen vasta, kun olin kohdannut haavoittuneisuuttani riittävästi, jotta osasin olla itseni puolella. Kun aloin aidosti sitoutua itseeni, minun oli mahdollista sitoutua pitkäaikaiseen ihmissuhteeseen. Parisuhde ei ole “pelastanut” minua ilman omaa osuuttani asioihin, vaan suhdekin vaatii minulta jatkuvaa vastuullisuutta, rehellisyyttä ja kasvuvalmiutta. Mutta hyvä parisuhde mahdollistaa itseensä sitoutuneelle ihmiselle mahdollisuuden antaa ja vastaanottaa rakkautta ja näin se voi muodostaa turvallisen säiliön sisäisiä ja ulkoisia haasteita vastaan.

Nyt elän elämää, jossa tiedän suuren osan unelmistani ja kuljen niitä kohti – hitaasti, mutta sitkeästi. Kun häpeää on vältellyt vuosikymmeniä, sitä ei kohdata eikä vapauteta kerralla. Kun otan askeleen kohti autenttisen minäni toivomaa suuntaa, häpeä hyökkää usein esiin. Minulla on kuitenkin uusia keinoja käytössä ja mikä tärkeintä, olen itseni puolella.

Kolme tärkeintä häpeän kanssa ovat:

1. Oman itsensä puolella oleminen. Vastuun ottaminen itsestä ja omista valinnoista. Omien tarpeiden tunnistaminen ja pitäminen tärkeänä. Havahtuminen siihen, miten itse sabotoi omaa elämäänsä. Tätä voisi kutsua myös integriteetiksi.
2. Kurottaminen muita kohti. Häpeän tunteesta ei voi selvitä yksin. Ylipäätään ihmisen ei ole tarkoitus selvitä elämässään yksin. Täyttymyksellinen elämä on elämää suhteessa muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon, ympäristöön. Häpeä eristää. Häpeästä vapautuminen palauttaa meidät yhteyteen. Kun on itsensä puolella, osaa pyytää myös muilta tukea. Mitä nopeammin tukeutuu toisiin, sitä nopeammin häpeästä ja sen aiheuttamista oireista (esim. masennus, ahdistus, addiktiot) katoavat.
3. Kärsivällisyys ja sitkeys. Häpeästä ei voi eikä tarvitse päästä kokonaan eroon. Voimme kulkea kohti unelmiamme häpeästä huolimatta ja sen kanssa. Ja lopulta voimme nähdä, että se unelmien elämä ei ole tuolla jossain jonkun tavoitteen takana, vaan se on usein siinä, että on (enemmän) sinut itsensä kanssa.

Mikä on sinun tarinasi häpeästä? Miten sinä olet siitä vapautunut tai sen kanssa oppinut elämään?