Nöyryys, nöyryys, nöyryys (ilman itsensä pienentämistä)

On vaikea löytää tärkeämpää ja samalla haastavampaa teemaa tässä elämässä. Miten olla nöyrä, mutta nöyristelemättä?
Liiallinen vaatimattomuus, pienenä pysyminen silloin kun tosiasiassa on jo kasvanut isommaksi, ei ole samaa kuin nöyryys. Ei ole kenellekään eduksi unohtaa sisällänsä palavaa intohimoa, sikäli kun sen on sieltä jo löytänyt. Ja väitän, että kaikki meistä jotka uskallamme tuoda huomiomme ihomme sisäpuoliseen maailmaan, sisäiseen valtakuntaan, emme voi välttyä ennemmin tai myöhemmin löytämästä jotakin, mikä herättää meissä intohimoa.
Ihminen, joka tekee töitä pienemmän tai isomman unelmansa eteen hyödyntäen lahjojaan, havahtuu jossain vaiheessa siihen, kuinka omat taidot ja sen mukana kokemuksen luoma itseluottamus ovat kasvaneet. Ja usein, vaikkei aina, tästä seuraa jonkinlaista ulkoistakin menestystä ja huomiota, arvostusta, ehkä ihailuakin – sikäli että asia on sellainen, jonka olemassaoloa muutkin pääsevä todistamaan. Itsevarmuus tuntuu ainakin alkuun hyvältä: olen voimakas ja älykäs, sulava liikkeissäni ja varmasti päätkin kääntyvät kun kuljen ohi ja supatus käy selän takana: Toi on SE tyyppi.
Gurukompleksin ansa
Henkisissä piireissä (vaikka ehkä tämä on ylipäätään kaikissa muissakin skeneissä ja ihmisyhteisöissä) on se merkillinen piirre, että vaistomaisesti haemme auktoriteetteja, jotka ovat toivon mukaan edistyneempiä kuin me itse. Janoamme lihaksi tullutta arkkityyppistä figuuria, johon voimme luottaa opastajanamme tässä sekavassa maailmassa – maailmassa, joka henkiselle etsijälle on ainakin polun alussa hämmentävä rajapinta näkymättömän ja näkyvän, pyhän ja profaanin maailman välillä.
Ehkä pohjimmiltamme etsimme isä- tai äitihahmoa meitä henkisesti hoivaamaan ja tukemaan, opastamaan ja kannustamaan. Kun ihminen tajuaa, että maailmassa on muutakin kuin se, mitä koulussa opetettiin, että maailmassa on SYVYYSULOTTUVUUS, josta kulttuurimme ei ole antanut meille kuin häivähdyksiä uskonnon-, filosofian tai elämäntaidon tunnilla, hän joutuu takaisin lähtöpisteeseen. Lapseksi jälleen. Siitä edetäkseen ja kasvaakseen tarvitaan opastajia.
Juuri tässä kohtaa alammekin yleensä etsiä gurua. Jotakuta, joka on suvereeni siinä juuri avautuneessa uudessa ulottuvuudessa, jota me vasta tunnustelemme hapuillen. Ja gurujahan nimittäin piisaa: niitä on instagramit, tiktokit, youtubet ja nettisivut, joogakoulut, retriitit ja festarit pullollaan. Moni heistä julistaa, että heidän opetuksensa on se aito ja alkuperäinen, vuosisatoja vanha. Tai jos ei vanha niin sitten ajattoman universumin kirkkaimmasta ytimestä kanavoitu. On hyvin haastavaa navigoida tässä kentässä yrittäen löytää langanpäätä, joka johtaisi turvalliseen, mutta aitoon henkiseen kasvuun.
Karimaattiset opettajat vetävät usein laumoja puoleensa. Tässä saattaa piillä kuitenkin ansa – ulkoinen itsevarmuus, sujuva puheenparsi ja korkeaksi kohotettu status eivät välttämättä takaa, että itse sisältö on priimaa. Tämä ei ehkä koske vain henkisiä vaan ihan mitä tahansa piirejä: todellinen henkinen kypsyys on monin verroin vaikeampaa saavuttaa kuin virheettömältä näyttävä henkisesti ylevä ulkokuori.
Ongelmana on se, että henkisiä periaatteita on helppo saarnata ja ne on helppo oppia ulkoa, niitä on helppo ladella ja on helppo pukeutua itsepetokseen, että olen muita edistyneempi. Erityisesti on näin, jos saamme liian nopeasti suosiota tai ihastelua osaksemme – tai jos olemme sellaisille persoja.
Itselläni alkaa herätä epäilyksiä sellaisissa tapauksissa, kun jonkin henkinen opettaja ei osaa pysyä suutarina lestissään. Jos hänestä tuleekin kaikkitietävä, eli oman traditionsa asiantuntijan lisäksi myös vaikkapa lääketieteen, historian, politiikan tai ravitsemustieteen ekspertti, tai mikäli hän kategorisesti arvostelee ja väheksyy joko muita tieteenaloja tai muita traditioita.
Olen skeptinen myös, jos gurun opetuksessa toistuvat runsaat salaliittoteoriat (olen kyllä itsekin ollut kaninkolossa aikoinaan, mutta päässyt sieltä onnekseni pois!) tai hän muuten tekee karkeita yleistyksiä tai mustavalkoisia asenteita vaikkapa eri kulttuurien suhteen.
Myös psykologisen tason tai muun inhimillistä elämää lähempänä olevan konkreettisemman tason väheksyminen tai sivuuttaminen herättää minussa epäilyksiä – mielestäni länsimainen psykologia on monessa mielessä validi ja hyödyllinen tiede, vaikka henkinen ja hengellinen aspekti olisikin sen saralla aliedustettu.
Kaikkitietävyyden ja korkean statuksen sijaan todellinen henkinen kypsyys on nuoralla tanssia terveen itsearvostuksen ja nöyryyden välillä. Se on todella haastava ja huojuva paikka, koska kumpaankin puoleen kallistuminen saa tipahtamaan. Mikäli todistan opettajassa sekä maanläheistä nöyryyttä että tervettä itsevarmuutta, hän luultavasti saa minun luottamukseni. Tällaisia opettajia minulla on ollut, ja heitä ajattelen suurella lämmöllä.

Projisoinnista henkiseen aikuisuuteen
Tämä teksti olisi helppo jättää lopputulokseen: ”… joten varokaa vain valheellisia saarnaajia, jotka lupaavat liikoja ja houkuttelevat sinut vahingolliseen kulttiin”. Mutta asia lienee hiukan monimutkaisempi.
Itsekin tantraohjaajana ja henkisenä valmentajana tai vaikka vain psykologin asiakastyössäni saatan olla jollekulle jonkinlainen auktoriteetti. Vaikka en ole perusolemukseltani kovin näkyvyyttä hakeva tai pullistelevä ja haasteeni on ehkä pikemminkin liiallinen itseni pienentäminen kuin liiallinen isottelu, mutta kuitenkin – jos mitä tahansa työtä tekee pitkään ja tarjoaa palveluitaan ja kurssejaan muille, alkaa kerätä auktoriteettia ja jonkinlaista näkyvyyttä.
Olen itsekin heijastanut odotuksia opettajiin ja idolisoinut kuuluisia guruja, eritoten henkisen polkuni alkuvaiheissa: fanitin (jo kuollutta) Oshoa kiivaasti usean vuoden ajan! Tapasin itse Moojin Intiassa ja hän katsoi minua hypnoottisesti silmiin muutaman sekunnin ajan – ah miten transformatiivinen henkinen elämys! Olin äiti Amman halitapaamisessa ja aistin hänen maagisen olemuksensa ja näin hänen vaikutuksensa yleisöön – vaikken jaksanutkaan jonottaa aamuviiteen asti halausvuoroani.
Kieltämättä sen mahdollisuutta, että keskuudessamme on valaistuneita mestareita, voimme jonkinlaisesta sosiaalipsykologisesta perspektiivistä havaita, että seuraajat ja opetuslapset korottavat gurun jalustalleen, muiden yläpuolelle. Projisoimme mielellämme messiaan itsemme ulkopuolelle. Tämä on gurukompleksin toinen puoli: opetuslasten nöyristely ja kaiken hyvän ja pyhän heijastaminen henkiseen opettajaan antaa heille joskus kohtuuttomastikin statusta. Tällaisen statuksen saanut alkaa ehkä itsekin uskoa omaan ylemmyyteensä, mikäli hänessä ei ole riittävästi integriteettiä, eli sanalla sanoen – tasapainottavaa nöyryyttä.
Myönteisten projisioiden lisäksi gurut ja muut merkittävät henkilöt keräävät yhtä lailla negatiivisia heijastuksiamme: tarkastelemme kenen tahansa statusta omaavan, vaikkapa henkisen opettajann ohella jonkun poliitikon tai artistin pienintäkin liikettä äärimmäisen tarkasti ja kriittisesti ja heti kun huomaamme hänessä näkyvän pienenkin inhimillisen vian, narsistikortin viuhumisella ei ole rajoja. Haluamme nostaa ihmiset korkeuksiin vain, jotta voimme seuraavassa hetkessä repiä heidät takaisin maanpinnalle ja ristiinnaulita säälimättä.
Osa minusta olisi halunnut lähteä vaikkapa Moojin seuraajaksi, muuttaa hänen ashramiinsa, alkaa nöyräksi opetuslapseksi – koin joskus ehkä huonommuutta sen vuoksi, etten tällaista absoluuttista panostusta uskaltanut tehdä. Syynä siihen, että en ole ryhtynyt kenenkään gurun opetuslapseksi, oli (ja on) kiusallinen auktoriteettiongelma: olen aika skeptinen ja varovainen luonteeltani, ehkä jopa jollain tavalla kapinallinen tai kerettiläinen ja minun on vaikea luottaa kehenkään auktoriteettiin varauksetta. Luottamukseni rakentuu hitaasti ja tämä voi vaatia vuosikausien ajan. En vain pysty antamaan egoani tai minuuttani toisen käsiin tuosta vaan huokaisten: ”paranna minut, Oi Mestari”.
En halua enkä pysty olemaan henkinen lapsi henkisen isukin tai äitylin sylissä. Osaan olla nöyrä, nuorempi, kokemattomampi oppilas, jolle kokeneempi voi kertoa oivalluksiaan ja välittää viisautta. Mutta tarvitsen sitä, että minua sellaisissakin tilanteissa pidetään aikuisena. Että aikuisen ihmisen rajojani ja autonomiaani kunnioitetaan. Että minua ohjataan itseoivallukseen sen sijaan, että joku oivaltaa tai näkee kaiken puolestani. Että kapinallinen minussa voi nousta vastustamaan auktoriteettia, mikäli näen että hän on jossain väärässä. Ja että opettajani havahduttaa minua epäkypsistä projisoinneista (jotka ehkä ovat väistämättömiä?) ja osoittaa kerta toisensa jälkeen, että se mitä haen hänestä, on myös minussa itsessäni.
Voi olla, että tämä on estänyt minua saamasta valaistumiskokemusta, jonka joku muu ”gurujoogan” harjoittaja on saavuttanut. Voi olla, että tämä on myös suojellut minua henkiseltä väkivallalta ja gurukompleksien lieveilmiöiltä.
Eli mitä on nöyryys, joka ei pienennä itseään?
Vaivannäkö oman kehityksen eteen on pakollista, mikäli haluaa elää elämänsä potentiaalinsa mukaisesti. Kuten emme voi jäädä lapsiksi tai nuoriksi, meidän ei kannata mukavoitua pysyvästi johonkin tietylle tasolle elämässämme. Elämä kutsuu meitä kasvamaan, loppuun asti.
Se, joka pienentää itsensä, ei uskalla seurata elämälle välttämätöntä laajentumisen lakia. Ainakaan meidän kaikkien kohdalla tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi kasvaa ulkoisesti erittäin merkitykselliseksi julkisuuden hahmoksi – kyse on sisäisen kutsumuksen tai intohimon ja ulkoisen laajentumisen linjautumisesta. On hyödyllistä, että on jokin kanava, jossa kasvu voi tapahtua. Se voi liittyä ammattiin, vanhemmuuteen, harrastukseen, liikuntaan tai taiteelliseen työskentelyyn tai johonkin muuhun.
Todellinen nöyryys tulee esiin, kun ihminen on todella taitava tai lahjakas jossain, tai ainakin kehittänyt jotain potentiaaliansa eteenpäin. Taitavuus luo meille auktoriteettia muiden silmissä. Terve auktoriteetti syntyy siitä, että arvostamme itseämme, mutta ymmärrämme rajoituksemme. Tunnistamme, että meille kertyy statusta ja hyväksymme sen sosiaalisena ilmiönä, mutta emme lähde sitä turhanpäiten kasvattamaan. Silloin kun meidän olisi mahdollista lähteä leijumaan, terve nöyryys tulee esiin kuiskuttamaan, että millaista olisi pysyä maan pinnalla? Tällainen piirre ihmisessä herättää ainakin minussa aitoa arvostusta ja ihailua.
Kun itse meinaan alkaa leijumaan, pyrin tekemään kaksi asiaa:
1.Näen onnistumiseni ja itsevarmuuteni kiittäen siitä, että olen saanut tässä asiassa kehittyä.
2. Vien itseni tekemään jotain sellaista, missä en ole niin taitava: vaikkapa korjaamaan polkupyörää. Mikään ei ole tehokkaampi tapa palata maanpinnalle ja nöyryyden ääreen kuin heikkouksiensa äärellä marinoituminen 😀
Mikä on sinun ajankohtainen haasteesi tai kasvusuuntasi? Tarvitsisitko kenties vähän lisää nöyryyttä vai pikemminkin kannustusta koko voimasi ja suuruutesi omistamiseen?
Mitä on ajankohtaista palveluissani:

Tämä on askeleeni eteenpäin oman musiikkini kanssa: “Sieluntyötä – musaa ja jutustelua” on uusi konsepti, joka yhdistää livemusiikin ja syvällisen pohdinnan porukalla! Sopisiko se tapahtumaasi, yrityksellesi, järjestöllesi tai yhdistyksellesi?: Uutuus järjestöille, yhdistyksille ja yrityksille: Sieluntyötä – markussavander.fi
Keikka Runokaraokessa torstaina 26.11. klo 19 alkaen! Esitän kaksi lyhyttä settiä laulujani. Runojaan lukemassa Taru Kumara-Moisio. Tilaisuudessa kuka tahansa voi lisäksi lukea runojansa karaoke-hengessä. Paikkana Sisko ja sen veli, Tampere. Vapaa pääsy! https://fb.me/e/f7W4Lx1XI
Tämä teksti on lähetetty myös uutiskirjeenä tilaajilleni. Jos haluat pohdintojani jatkossa suoraan sähköpostiini (n. kerran kuussa) tilaa uutiskirjeeni tästä:






