Blogi: Elän, siis ilmaisen

Kävelin eilen Kaupin ulkoilualueella Tampereella ja vastaani tuli oheinen keraaminen hahmo puunoksaan aseteltuna. Tämä näky sai minut inspiroitumaan otsikon aiheesta eli itseilmaisusta.

Mitä se itsensä ilmaiseminen oikein on? Tai mitä minä haluan siihen liittyen tänään ilmaista?

Tuo keraaminen pienoisveistos inspiroi minua ehkä erityisesti siksi, että se oli asetettu näytille ilman tekijän nimeä tai IG- tai TikTok-tiliä viestillä “jos kontenttini kiinnosti, tykkääthän ja seuraathan”? 

Se oli anonyymiä taidetta, tavallaan itsetöntä itseilmaisua. Tämä pieni taideteos oli oletettavasti oli kuitenkin asetettu aivan tienviereen siksi, että se tulisi ihmisten näkemäksi. Haluan ajatella, että tämän tuntemattoman taiteilijan motivaationa tekoonsa oli halu yllättää, havahduttaa ja eritoten ilahduttaa kävelijöitä ja lenkkeilijöitä. Mahdollistaa pieni taian- tai lapsenomainen hetki ohikulkijalle.

Mielestäni tässä ollaan ainakin yhden itseilmaisun laadun ytimessä. Kun itseilmaisu tehdään tällä tavalla tekijää erityisesti korostamatta, ilmaisu edustaa jotain viatonta, luonnollista, laskelmoimatonta luovuutta.

Kaupin metsäretkelläni myös moninaiset linnut ilmaisivat itseänsä aivan yhtä itsettömästi lauluillansa. Itsettömästi siksi, että oletan niiltä puuttuvan samankaltaista itsetietoisuutta kuin ihmisillä.

(Okei, tämä piti tarkistaa: ilmeisesti ainakin joillain linnuilla voi olla tietoisuus, sillä esim. variksen tiedetään pystyvän tietoiseen ajatteluun)

Toisaalta linnut laulavat yleensä reviiriä puolustaakseen ja houkutellakseen naaraita parittelupuuhiin. Eli niiden itseilmaisulla on suojaamiseen ja suvunjatkamiseen liittyvä motivaatio, vaikka moni romanttinen runosielu varmasti haluaisikin ajatella, että linnut laulavat ensisijaisesti tuodakseen maailmaan kauneutta ja runsautta.

Mitä ihmisen itseilmaisuun tulee, siinäkin varmasti on yleensä monenlaisia motiiveja taustalla. Kenties joskus suvunjatkaminen siinä missä linnuillakin. Kukapa ei olisi perustanut rokkibändiä, hankkinut hyvännäköisiä vaatteita tai opetellut upeita tanssimuuveja peilin edessä salaisena motiivinaan edistää mahdollisuuksiaan päästä pariutumaan?

ERILLISYYDEN JA ITSETIETOISUUDEN PULMA

Meille on annettu lahjaksi ja kiroukseksi itsetietoisuus ja persoonallisuus. Meidät on siunattu ja tuomittu kokemuksella erillisyydestä ja ainutkertaisuudesta. Emme oikein voi olla olematta itsejämme, vaikka yrittäisimmekin.

Itseilmaisu alkaa heti syntymästä, ehkä jo ennen sitä, ja on alussa täysin luonnollisen viatonta ja tietämätöntä. Pikku hiljaa meille alkaa kehittyä usein piinaavakin tietoisuus siitä, että olemme sellaisia kuin olemme ja olemme erilaisia kuin muut ympärillämme olevat. Meillä on erilainen ulkonäkö, erilainen ääni, eri mittaiset ja muotoiset raajat ja kasvot ja vartalo. Meillä on erilaiset kyvyt, erilainen tunne-elämä ja erilainen ajattelumaailma kuin muilla. Luultavasti tuoksummekin (=haisemmekin) erilaiselta. Ja silti, meissä kaikissa on niin paljon samaa, että tunnistamme itsemme ja toisemme ihmisiksi. Jokaisella ihmisellä on oma sielunelämänsä, joka tuntuu hyvin henkilökohtaiselta, mutta kun syventyy tutkimaan toisen ihmisen sielun syvyyksiä, löytää sieltä usein hyvin samanlaisia rakennuspalikoita kuin itselläänkin.

Kitetytettynä voisin väittää, että itseilmaisun taustalla on väistämätön, pakottava, sisäsyntyinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. Jos emme ilmaise jollain tavalla sitä mitä me olemme, meitä ei itse asiassa ole. 

Monet meistä hapuilevat hämmentyneenä, varsinkin nuoruudessa ja nuorena aikuisena, sen kanssa että millainen tapa olla ja ilmaista on sopivaa ja miten tulee varmimmin kuulluksi. Kehitämme erilaisia strategioita: jotku esimerkiksi vaimentavat ilmaisuaan tai hiljenevät lähes täysin tai ilmaisevat asioita, joiden avulla ajattelevat tulevansa hyväksytyiksi. Toiset taas omaksuvat voimakkaan provosoivan roolin ja kertovat mielipiteensä korostuneen äänekkäästi ja mustavalkoisesti.

Jos ilmaisuamme lapsuudessa kahlitaan tai sitä yritetään muokata (liikaa) toisenlaiseksi vanhempiemme tai muun ympäristömme taholta, meihin rakentuu jotenkin epäaito, valheellinen minuus. Joskus tätä puolta meissä kutsutaan egoksi, erityisesti silloin kun egoon liitetään negatiivinen sävy. Tässä kontekstissa ego on selviytymisstrategia tai selviytymiseen pyrkivä rakenne.

Toisaalta jonkinlainen sopeutuminen ja oppiminen ympäristön taholta on väistämätöntä – on opittava kieli ja riittävä määrä erilaisia normatiivisia käyttäytymistapoja, että on mahdollista elää yhteisössä ja tulla toimeen muiden kanssa.

Mutta kriittinen kysymys on, tukevatko nämä sopeutumiseen tähtäävät opit ihmisen aitoa, alkuperäistä itseyttä olemaan, elämään ja ilmaisemaan itseään täällä maailmassa, vai rajoittavatko ja estävätkö ne sitä, kenties pyrkien kieltämään jotain todellisen minuuden puolista?

Oman äänen löytäminen on aivan keskeisen tärkeää. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että meidän pitäisi itsekeskeisesti keskittyä vain omaan napaamme ja pyrkiä kehittämään ilmaisuamme jotenkin yhteisen hyvän tai muiden hyvinvoinnin kustannuksella. Uskon, että kun opimme ilmaisemaan itseämme ja sallimme omanlaisuutemme, jopa outoutemmekin, me luomme ympäristöömme enemmän merkitystä, kauneutta ja muuta hyvää. Me muutamme maailmaa.

Ja minä haluan uskoa, että sieltä sielujemme syvyyksistä kumpuava ilmaisu, se on aina sellaista mitä maailma tarvitsee.

Jos Kaupin tuntematon keraamikko olisi häpeillyt omaa ilmaisuaan, hän ei varmasti olisi ripustanut tekemäänsä savimenninkäistä näkyville. Kun hän niin teki, hän auttoi minua havahtumaan työpäivän jälkeisestä koomastani. Hän myös auttoi minua inspiroitumaan tästä aiheesta ja siten välillisesti synnyttämään tämän tekstin. Näin se ilmaiseminen tarttuu ja laajenee. 

Itseilmaisu on loputtoman moninaista. Voisi sanoa että pelkkä läsnäolo on jo itsensä ilmaisemista. Ja kuten MINÄ ITSE en ole mikään erillinen entiteetti, vaan pikemminkin yksi tietoisuuden tihentymä kaikkialle ulottuvassa elämän verkossa, ei itseilmaisu ole lopulta mikään soololaulu, vaan pikemminkin kuoro tai sinfoniaorkesteri joka vaikuttuu kaikesta ja vaikuttaa kaikkeen muuhun ympärillä! 

Mutta jos tutkin oman rajatun minuni itseilmaisun puutani, yhdellä sen oksalla keikkuu soittaminen, laulaminen ja laulunteko.

Ja olen herkässä ja merkittävässä tilanteessa, eli runoilijan raskausajan loppuvaiheessa:  julkaisen nimittäin toukokuun lopussa pitkästä aikaa studiossa tehtyä musiikkia soolona. Yhden kappaleen verran. Laulun nimi on ‘Sieluntyötä’ ja se käsittelee keskeisesti tätä itseilmaisun teemaa.

Tarkoitukseni on kirjoitella tällaisia lyhyitä tekstejä tulevien viikkojen aikana. Seuraavassa tekstissä aion käsitellä sitä, miksi luova / taiteellinen ilmaisu on niin tärkeää ja arvokasta ja miksi se on niin inhottavan vaikeaa.

Jos haluat inspiroida minua tulevaan tekstiin, kerro minulle että mikä sinulle on itsesi ilmaisussa erityisen tärkeää ja mikä siinä on vaikeaa?