Keväinen yhteisöruno

Kevät saapuu,
varkain ja voimalla kuten aina
Pimeään säkkiin kietoutunut mielikeho
herää silmiään räpytellen aurinkoon.
Mikä on tämä häikäisevä valo!

Kupeiden ja sydämen sykkivä potentiaali
vuorotteleva ahdistus ja riemu enteilee
säveliä, musiikkia, tanssia, naurua, lempeä!

Pimeyden muistot karehtivat kehoissa,
päilyvät silmissä,
vielä epäillen: onko kirkkaus tullut jäädäkseen?
Vai onko tämä keveys vain harhaa?

Luodaanko yhteisö, sielunveljet ja -siskot?
On aika valmistautua kylvöön ja uuteen kasvuun!
Unohtakaamme tulvaan hukkumisen huoli
ja tanssikaamme Virrassa,
tulkaamme yhdeksi sulavan lumen
ja avautuvien vesien kanssa

Annetaan musiikin hersyä tuulessa,
paisutaan tässä valossa uusiin mittoihin,
inspiroidutaan toistemme liikkeistä, eleistä, sävyistä,
värähdellään uutta elämää?

Olemme heimo, joka ei pelkää hulluutta
räkä ja kyyneleet, hiki ja huuto tai hiljaisuus
saavat tulla esiin, valua maahan
kun murramme taas kahleitamme
aina tulossa joksikin, aina luopumassa jostain.

Tälle maaperälle, jota olemme jo vuosia muokanneet
rakennamme hirsitalon ja sen keskelle suuren salin,
jonne mahdumme istumaan piiriin,
niin että kaikki tavoittavat toisensa
ja kuulevat toistensa äänen
kädet käsissä hengittäen toistensa olemusta.

Sali täyttyy pensseleistä, soittimista, työkaluista, kankaista, kutimista
kutsuen meitä kehittämään kätten taitoja
kukin opettaen ja oppien toisiltaan
löytäen taipumuksensa, vahvuutensa
yhteiseksi hyväksi ja iloksi ja viisaudeksi.

Toisiamme tukien tulemme enemmän minuiksi,
näemme monet kerrokset ytimen ympärillä selkeämmin
kun jokainen Toinen peilaa Itseä esiin

Loputtomalta näyttäneestä häpeästä
kasvaakin rakastava yhteys
ja illuusioon unohtuneet mielen pyörteet
avautuvat aistimaan suurta merta
ja taustalla linnut laulavat metsää esiin talvesta

Mikä meitä yhdistää,
on ymmärryksen ulottumattomissa
ja kysymys muuttaa muotoaan:
mikä meidät on joskus erottanut?